Antaa muiden tehdä

Työ muuttuu, tietenkin. Se on muuttunut aina — ja hyvä niin. Yksi muutoksista on ulkoistamisen hävytön helppous ihan tavallisenkin pulliaisen perspektiivistä.

Digitalisaatio saa työn käyttäytymään elohopeamaisen vikkelästi. Se valuu sinne, missä milloinkin on notkeimmat olosuhteet tekemiselle. Minulle on täysin yhdentekevää missä artikkelin oikolukija, Excel-makron pusaaja tai koodia naputteleva nikkari pitää majaansa kunhan saan sen mitä haluan, niillä ehdoilla joista on sovittu ja homma sujuu kunnolla.

Verkossa on kasa palveluita, joiden kautta voi etsiä tekijöitä. Käytän tässä esimerkkinä oDeskia, josta itselläni on jonkin verran kokemusta, mutta vastaavia on toki muitakin. Ajatus näissä kaikissa palveluissa on tiivistettynä se, että ne kokoavat ison joukon vapaita ammattilaisia yhteen. Kun palveluun lähettää työtehtävän, siihen tarttuu tyypillisesti monta kandidaattia ja näistä voi oman harkintansa, tekijän hintatason ja kokemuksen mukaan rekrytoida joko yhden tai useamman. Aloja on laidasta laitaan, mutta digimaailman tekijät ovat väkevimmin edustettuina.

Jokunen kuukausi sitten tarvitsin töissä pienen aputyökalun datalogattujen tietojen käsittelyyn. Olisin kai osannut itsekin tehdä pienen lisämakron taulukkolaskentaan, mutta arvailin että siihen uppoaa väkisinkin vähintään täysi työpäivä. Kirjoitin vartissa tehtävänannon päivän päätteeksi oDeskiin ja lähdin kotiin. Parin tunnin päästä projektille oli reilu parikymmentä tekijäkandidaattia. Valitsin eteläintialaisen Fibinin vielä samana iltana ja mies tarttui heti toimeen. Aamupäivällä sähköpostiin piippasi ensimmäinen testiversio ohjelmapätkästä ja koko homma tuli pienten muutosten jälkeen rivakasti valmiiksi. Tuntiveloitus kuluineen oli noin vitosen verran ja työn jälki oikein hyvää. Minun tekemänäni siitä olisi tullut sekä huonompi että noin kymmenen kertaa kalliimpi.

Pari viikkoa sitten ostin konferenssiartikkelin oikoluvun yhdysvaltalaiselta opettajalta ja sivutoimiselta oikolukijalta. Homma sujui ammattimaisesti ja joutuisasti. En usko että mistään suomalaisesta kielitoimistosta saa järkihintaista apua puolenyön aikaan kun kirjoitetaan deadlinea vastaan, mutta eri aikavyöhykkeeltä jeesiä on tarjolla luontevasti.

Kaiken kaikkiaan olen työskennellyt kuuden ihmisen kanssa oDeskin kautta. Joka kerta on jäänyt hyvä maku suuhun.

Muutamalle opiskelijalleni olen näyttänyt oDeskia rakentavan pelottelun hengessä. Haluan, että jokainen sisäistää miten työ, tekeminen ja hinnoittelu käyttäytyvät digitalisoituneessa maailmassa. Oma erikoisalue kannattaa muotoilla sellaiseksi että kisaa ei käydä yksin hinnasta — siinä touhussa suomalainen ottaa automaattisesti turpaansa kolmen euron tuntiveloituksella tekeviltä.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Viisi viisautta: esiintyminen

Esiintyminen on vaikeaa.

Puhuin robotiikan ja työn teemoista 23.5. Turussa järjestetyssä robotiikkaseminaarissa. Pyysin Jarmoa seuraamaan esitystäni ja antamaan siitä palautetta. Päivän päätteeksi istuimme parisen tuntia puimassa puhumisen helmasyntejä ja klassisimpia kompastuskohtia ansiokkaan palautteen pohjalta. Tämä blogikirjoitus niputtaa yhteen tuona perjantaina opittuja asioita. Vastinpari kirjoitukselle löytyy Jarmon Oikokulma-blogista.

Tiivistän käydyn keskustelun viiteen kohtaan, joista itse kutakin aion tilanteen tullen tietoisesti kehittää.

  1. Ajankäyttö. Turautin innostuksissani pari minuuttia ohi maaliviivan. Se ei onneksi ollut kuolemanvakavaa, mutta tähän on silti tarpeen kiinnitää huomiota. Teen jatkossa niin, että jaan pitkän esityksen mielessäni kymmenen minuutin tai vartin lohkoihin ja seuraan näiden kestoja. Jos ensimmäinen lohko ampuu yli, seuraavassa kiristetään tahtia. Lyhyemmät esitykset taitavat mennä yhdessä palassa, mutta kelloa pitää vilkuilla tarpeeksi usein. Aion kokeilla sekä ajastimella ja värinällä varustettua kaukosäädintä että kännykän ajastinohjelmaa, joka ohittaa näytönsäästäjän ja osoittaa jäljellä olevan ajan tarpeeksi suurella kirjasinkoolla.
  2. Ennakkovalmistelut. On aina tarpeen testata, että materiaalit toimivat ja videotykki syö signaalia mallikkaasti. Ja tämän toki teinkin. Yhden asian jätin tekemättä — en koekävellyt kenkiä ja lattiaa. Kenkäni kirskuivat seminaaritilassa. Ja koska en tykkää pönöttää aloillani, kuulijat saivat robotiikkahehkutuksen lisäksi kuulla kenkien kitinää. Tällaiseen en ole aiemmin törmännyt, mutta jatkossa osaan ottaa huomioon.
  3. Freeze-nappi. Videotykin kuvan saa yleensä lukittua näppärästi, mutta tulen käyttäneeksi toimintoa vähän laiskasti. Nytkin plarasin esityksestä muutaman asian läpi ennen aloitusta ja tämä selailu näkyi koko kansalle. Jatkossa ei näy. Aion lukita ruudun johonkin neutraaliin näkymään ja tehdä taikojani siten, ettei se näy yleisölle.
  4. Kädet. Jokaisella on kai omat maneerinsa esiintymishuitomisen suhteen. Minullakin. Ei mitään radikaalia tai häiritsevää, mutta lupasin Jarmolle että kokeilen tietoisesti eri tapoja pitää käsiä seuraavissa esiintymisissä. Kotitehtäväksi otin myös katsoa muutaman hyvän esitysvideon netistä ja tarkastella erityisesti missä kukakin pitää käsiään ja miten niillä viestitään.
  5. Ajatuskatkot. Näitä ei ymmärtääkseni tullut kovin häiritsevästi, mutta välillä ajatus yskähtää kesken lauseen. Joskus asia unohtuu kokonaan. En tiedä mikä on paras tapa taistella tökkimistä vastaan. Hyvä valmistautuminen on varmasti yksi, esityksen runkoa rakentavat muistiinpanot kenties toinen. Petraan seuraavalla kerralla kummassakin.

p.s. Jos esiintyjänä kehittyminen kiinnostaa, suosittelen lukemaan Nörtin esiintymisoppaan. Se on hyvä ja helppolukuinen kirja aiheesta.

Myöhästely

Olen myöhästelijä. Se on raivostuttavaa. Löysäilen aikataulujen kanssa kroonisesti ja olen liian usein viime tingassa liikkeellä.
Haluan oppia siitä pois. Kolmekymmentä elettyä vuotta ei ole opettanut irti tästä pahasta tavasta, joten tuskin yksi toukokuu tekee suurta muutosta. Yritän silti.
Toukokuussa en aio myöhästyä kertaakaan. Jokaisesta epäonnistumisesta maksan satasen sakkoa. Se kirpaisee. Raportoin myöhästelyt tämän postauksen alaosaan. Työkavereille ja muille: vahtikaa minua ja käräyttäkää säälittä kommenteissa jos lipsun. Kommenteissa voitte ehdottaa ja perustella myös kohteita minne mahdolliset sakkorahat annetaan.

Myöhästelyloki:

  1. 6.5.2014: myöhästyin Lync-etäpalaverista neljä minuuttia. Palaveri ei varmaan ollut vielä alkanut sen suuremmin, mutta myöhästyin silti. Olin luvannut olla läsnä 13:00 ja kello oli 13:04 kun tervehdin paikalle ehtineitä kanssaihmisiäni.
    Tulin edellisestä tapaamisesta ja jäin joko kohteliaisuudesta, mielenkiinnosta tai laiskuuttani kuuntelemaan yhden opiskelijan projektin etenemisiä. En tajunnut, että läppäri haluaa just tällä kertaa käyttää minuuttitolkulla heräämiseen ja vedin muutenkin aikataulun liian tiukille. Omaa ajattelemattomuutta ja huonoa priorisointia.
    Tästä opittua: etätapaamisten alkuun pitää aina varata sen verran ekstraa, että ehtii buutata koneen, etsiä kuulokkeita tai ruuvata asetuksia. Edellinen etäpalaverista myöhästyminen tuli siksi, että Lync ei ollutkaan elpynyt lepotilasta ollenkaan ja kone piti käynnistää uudelleen — ja katsoa vierestä kun Windows asentaa muutaman päivityksen.
    Tästä opittua 2: kun on aikataulu ja juttelee jonkun kanssa, pitää osata kertoa, että nyt on tarpeen lopettaa ja lähteä tilanteesta ajoissa. Meillä ei ollut mikään kriittisen tärkeä keskustelu opiskelijan kanssa vaikka kiinnostava olikin. Olisin voinut lopettaa sen heti alkuunsa ja kertoa, että jatketaan asiaa kun olen käynyt istumassa etäpalaverin. Ensi kerralla teen niin.

Uutiset ovat irtokarkkia aivoille

En ole seurannut kuukauteen uutisia. Enkä koe jääneeni mistään olennaisesti paitsi.

Päätin maaliskuun alussa polkaista alulle pääsiäiseen ulottuvan uutispaaston. Mitään yhtä erityistä syytä tälle ei ole. Uskoin, ja uskon edelleen, että ajattelu voi rikastua enemmän jos uutisten parissa käytetyn ajan sijoittaa kirjojen lukemiseen ja kanssaihmisten kohtaamiseen.

Lainaan itseäni viisaampaa: ”Me olemme kovin hyvin asioista perillä, mutta tiedämme silti kovin vähän. Miksi? Koska olemme 200 vuotta sitten keksineet myrkyllisen tiedon muodon, jota kutsutaan uutiseksi.” (Rolf Dobelli, Viisaan toiminnan taito).

Uutisten ongelma on siinä, että ne ovat uusia. Tuoreus ei takaa käyttökelpoisuutta. 

Teknologista vanhentumista mallinnetaan joskus Lindyn vaikutuksen kautta. Se on alkujaan luonnosteltu kuvaamaan viihdemaailmaa: mitä pidempään henkilö on ollut televisiossa, sitä todennäköisemmin hän pysyy ruudussa vielä jatkossakin. Samaa ajattelua jatketaan teknologioiden suhteen. Mitä pidempään teknologia on ollut olemassa, sitä pidempään se todennäköisesti säilyy vastedeskin käytössä. Ihmiset ovat kirjoittaneet niin pitkään, että sadan vuoden päästäkin kommunikoidaan kirjallisesti. Se, mitä me käsitämme tietotekniikalla on aika tuore juttu ja sadan vuoden päästä jo unohdettua asiaa. Twitter ja Whatsapp ovat niin uusia ilmiöitä, että ne haudataan merkittävästi nopeammin. Sorrun vähän sivuraiteiluun, mutta toivottavasti en liian pahasti. Tämä teknologian käänteinen vanhentuminen* liittyy vahvasti uutisten lukemisen mielekkyyteen.

Samalla tavalla tuore tieto elää vain hetken. Muutama tunti sitten julkaistu tieto on todennäköisesti jo ylihuomenna tarpeeton. En viitsi kuormittaa ajatteluani sellaisella kohinalla. Käytän päätäni mieluummin pysyvämmän tiedon prosessointiin.

Jos pidät ajatusleikeistä, leiki hetki näin: mieti viikon takaisia uutisia ja kirjoita kommenttikenttään, miten suuri osa niistä aidosti vaikutti elämääsi. Osasitko tehdä parempia ratkaisuja uutisten lukemisen vuoksi? Et, veikkaan.

Paaston jälkeen aion taas lukea uutisia. Koska ne ovat kiinnostavia. Entistä enemmän yritän kuitenkin vältellä iltapäivälehtien mukauutisia, ja varsinaisten uutistenkin osalta pyrin keskittymään enemmän taustojen ymmärtämiseen kuin päivänpolttaviin nippelitietoihin. Mitä hitaampi tieto, sitä vähemmän se kärsii inflaatiota.

*Käänteistä vanhenemista on käsitelty hyvin Nassim Nicholas  Talebin kirjassa Antifragile/Antihauras. Kirja on muutenkin hyvä. Lue joskus. Toisena kirjavinkkinä tuo jo mainittu Dobellin pieni mutta pippurinen paketti. Se viisastaa lukijaansa paljon.

Itsensä haastamisesta

Heräsin tänään kuudelta ja lähdin salille. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Eikä olisi tapahtunut nytkään, jos olisin antanut mukavuudenhalun määrätä arkea yhtä paljon kuin yleensä annan.

Joskus tuntuu terveelliseltä haastaa itseään. Tehdä jotain, mitä ei muuten tulisi tehneeksi tai mikä ei suoranaisesti tunnu siinä hetkessä kivalta. Siksi minä — liikuntaa harrastamaton ja omaa kömpelöä kroppaansa häpeilevä kaljuuntuva insinööri — tein alkuvuodesta lupauksen käydä salilla hankkimassa hikeä, lihaskipua ja pieniä itsensä voittamisen kokemuksia.

Kaipasin apua. Tiesin, että työpuuhissa viihtyminen, kotona laiskottelu ja tusina tekosyytä pitävät minut poissa salilta mikäli kukaan ei ole komentamassa.

Omavalmentaja vastaa tähän huutoon. Juttelin Elixian personal trainerin kanssa ja annoin hänelle haasteen. Olen sitä mieltä, että jos ihminen saa kuukausipalkkansa muiden haastamisesta ja mukavuusalueen ylittämisen evankelioinnista, voi itsekin ottaa haasteen vastaan. Kysyin, onko tällä tapana lukea kirjoja. Ei kuulemma ole.

Kerroin, että lähden laulaen hänen sparrattavakseen ja ostan samalta seisomalta kymmenen tunnin valmennuspaketin — yhdellä ehdolla. Valikoin nipun kirjoja hänen luettavakseen. Joka viikko taistelemme yhdessä mukavuudenhalua ja helpolla pääsemistä vastaan. Minä muljaan teräskiekkoja paikasta toiseen ja puuskutan toimistokeuhkojani pihalle. Hän puolestaan palvelee ajatteluaan hyvien kirjojen parissa. Minä maksan reilun euron minuutissa kyykytettäväksi joutumisesta, hän saa kirjat ja niihin liittyvän keskustelun silkasta lähimmäisenrakkaudesta.

Haaste ei päättynyt ihan suunnitellusti. Minä harjoittelen kurinalaisuutta ja laiskuuden väistelyä pari kertaa viikossa, mutta kirjat jäivät hyllyyn. Ymmärrän syytä; lukihäiriö ja huonot kokemukset kouluajoilta häiritsevät taatusti, mutta voisihan nuo nähdä myös syinä lukea enemmän kuin syinä välttää lukemista. No, en minä voi tai halua tuomita, mutta olkoon esimerkkinä siitä, miten työlästä meidän ihmisten on toisinaan tarttua johonkin vieraaseen.

Peilaan omaa elämää silloin tällöin pienten haasteiden ja teemakuukausien kautta. On ollut vesipaastoa, sossumedialakkoa, lihatonta, hissitöntä ja muutamaa muuta teemajaksoa. Kaikista oppii jotain ja jokainen auttaa ymmärtämään omaa ajattelua paremmin. Nyt on karkkilakon ja liikkumisen lisäksi menossa uutispaasto. Se on herättänyt joissakin ihmisissä kummastelua. Kerron kuukauden viimeisenä päivänä tarkemmin, miten uutiset ovat irtokarkkia aivoille ja miksi pidän nyt elämäni toista uutispaastoa.

Rakkaus on opettajan työkaluista tärkein

Eri opintojen aikana minulle on siunaantunut joitakin hyviä opettajia. Mukaan on mahtunut myös niitä, joiden touhuista ei ole jäänyt sen suuremmin mitään käteen.

Kun olin vaihdossa, kirjoitin blogiin muutaman ajatuksen opettajan hyvistä ja huonoista piirteistä. Sen systemaattisemmin en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mistä hyvät opettajat ammentavat. Kun itse opetin syksyllä ensi kertaa, palasin näihin hyvyyskriteereihin ajatuksissani toistamiseen.

Erilaisia tekijöitä on kai paljonkin, mutta yksi lohdullisen yksinkertainen asia nousi esiin: rakkaus. Rakkaus sekä oppilaisiin että opetettavaan aiheeseen.

Uskon, että opetuksesta saadaan parhaiten irti kun opettaja välittää vilpittömästi oppilaistaan. Toivottavasti tämä olisi mahdollisimman usein totta. Minulle se oli onneksi syksyllä helppoa — jos et ole lukenut Rakkauskirjettä, kannattaa lukea sieltä tarkemmin. Välittäminen tuo mukanaan sen, että kantaa aidosti huolta jokaisen oppimisesta ja toivoo, että kaikki saavat kurssista mahdollisimman paljon irti.

Välittämisen lisäksi tarvitaan aikaa. Yksi opiskelijoista kysyi, olisivatko he erityisiä vaikka olisin opettanut muitakin ryhmiä syksyn aikana. Viisas kysymys. Ryhmä olisi edelleen yhtä arvostettava ja fiksu, mutta jotain kuolisi taatusti pois, jos muutaman kymmenen opiskelijan sijaan arjessa pyörisi muutama sata opiskelijaa. Ajatuskapasiteetti ei ainakaan minulla riitä, jos pitäisi ehtiä olemaan kiinnostunut kovin monen ihmisen oppimisesta kerralla. Yksi ryhmä menee, ja varmaan kaksikin, mutta kovin suurilla määrillä välittäminen kärsii.

Olen sitä mieltä, että opettaja voi antaa parastaan vain, kun opetusta on selkeästi vähemmän kuin muuta työtä. Minulla tämä onneksi toteutuu. Arki on lähes kokonaan tutkimusprojekteja, joiden rinnalla opetan vähäsen. Ja tällaisena sen haluan ehdottomasti pitääkin. Jos joskus käytän ajastani yli neljänneksen opetukseen, olen mielestäni epäonnistunut työn sisällön tasapainottamisessa.

Opiskelijoista välittämisen lisäksi uskon, että opetus voi olla mallillaan vain kun opettaja saa opettaa jotain, mistä on aidosti kiinnostunut. Tämä ei valitettavasti aina toteudu, vaan joskus kursseille päätyy opettajia, joilla ei ole mitään omakohtaista paloa aiheeseen.

Kun saa opettaa oikeita ja itselleen kiinnostavia asioita, tulee opetukseen automaattisesti enemmän innostusta ja intohimoa. Kurssimateriaalit tulee pidettyä paremmin ajan tasalla, koska aihetta seuraa aktiivisesti joka tapauksessa. Erilaisista yritysprojekteista on helppo ammentaa kiinnostavia esimerkkejä ja tuoretta tutkimustietoa. Kysymyksiin on helppo vastata perusteellisesti ja asioiden taustat pystyy selittämään konkreettisesti.

Toivon että saisin itse vastaisuudessa opettaa niitä sisältöjä, joista olen eniten kiinnostunut. Se toisi omaan opetukseen paljon uutta hyvää.

Rakkauskirje

Syyskuun ensimmäisenä tiistaina oli perhosia vatsassa. Opetin ensi kertaa elämässäni. Perhosilla oli perusteensa: jos en osaakaan, Suomeen valmistuu muutaman vuoden kuluttua nelisenkymmentä ympäristöteknologian insinööriä, joilta puuttuu tärkeä pala teknistä yleissivistystä. Vastuu on sikälikin suuri, että olin aikeissa varastaa yhteiskunnalta suunnilleen kahden henkilötyövuoden verran resursseja. Karvan alle 40 opiskelijaa tekee kukin laskennallisesti 81 tuntia töitä kurssin eteen. Jos en osaa antaa tälle ajalle vastinetta, olen tunaroinut kolmisentuhatta tuntia pöpelikköön.

Minua rehellisesti sanottuna jännitti ihan älyttömästi mennä luokan eteen ensimmäistä kertaa. Luojan kiitos täysin turhaan. En tiedä mitä pelkäsin eniten, mutta aika pian ymmärsin, että näitä ihmisiä on hankala olla rakastamatta.

Aloitin omat insinööriopintoni kymmenen vuotta sitten. Väitän, että meidän tuolloinen ryhmämme ei ollut yhtä aikuismainen, fiksu, kunnianhimoinen, ahkera, keskusteleva, rakentavasti kriittinen ja älykäs kuin se ryhmä, jota turhaan alkusyksystä jännitin.

Ihailen vilpittömästi näitä nuoria. En osaa täsmentää tarpeeksi yksityiskohtaisesti mitä kaikkea hyvää syksyn mittaan sain kokea, mutta yhdistelmä innostuneisuutta, ahkeruutta, keskusteluja ja hyvää ajattelua jäi lämmittämään mieltä pitkäksi aikaa.

Joskus keskustelimme opiskelijoiden kanssa siitä, miten paljon opiskeleminen kysyy ahkeruuspääomaa ja työtunteja. Tiedän, että minun kurssillani tehtiin töitä aika paljon. En silti sanoisi, että töitä tehtiin liian paljoa. Sanoin jollakin luennolla, ja sanon taas: välitän opiskelijoista ihan liikaa, että voisin päästää heidät helpolla. Rakkaudesta se hevonenkin, eikö totta.

Taylor Mali sanoo loistavassa What teachers make –runossaan ”how dare you waste my time with anything less than your very best?”. Haluaisin muuttaa tätä vähän. Kyse ei ole minun aikani tuhlaamisesta, vaan opiskelijoiden ajasta. Nämä nuoret ovat tietoisesti päättäneet uhrata parhaasta nuoruudestaan neljä vuotta siihen, että jokaisena arkipäivänä kiipeävät Kaskenmäkeä ylös Sepänkadun kampukselle oppimaan uusia asioita. Ja tämä kaikki vaivannäkö vain siksi, että pystyisivät tulevaisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla elämään Arkhimedeen valaa toteen.

Tämä panostus on mielestäni niin arvokas, että opettaja ei saa olla vaatimatta jokaiselta parasta suoritusta ja ahkeruutta. Neljä vuotta elämästä on niin kova hinta, että sille on saatava hyvä vastine. Ja se vastine irtoaa ainoastaan kovalla työnteolla.

Tässä on oma lehmä ojassa. Minä aion aikanani eläköityä maailmaan, jota nykyiset opiskelijat pyörittävät. Kolmekymppisellä on eläkkeelle vielä jokunen vuosi matkaa, mutta vanhenen silti näiltä osin huoleti. Ei jännitä vähääkään antaa isänmaata nuorempien käsiin.

Hienoa on ollut huomata, että tämä taika yltää yhtä opiskeluryhmää pidemmälle. On totta, että opettamani luokka on todella fiksu, mutta yhtä totta on että fiksuja nuoria tuntuu kävelevän Turun ammattikorkeakoulun käytävillä enemmänkin. Olen syksyn aikana tehnyt töitä muidenkin opiskelijoiden kanssa, vaikka tuntimääräisesti vähemmän kuin tämän ryhmän parissa. Samat sanat uskallan ulottaa kovin moneen näistä opiskelijoista. Kasvamassa on hienojen insinöörien sukupolvi.

Ei meillä suomalaisilla mitään hätää ole. Pidetään vain huoli siitä, ettei aliarvioida ja lannisteta tulevia tekijöitä — nämä puolestaan pitävät huolen siitä, että yhteiskunta pyörii jatkossa vähintään yhtä hyvin kuin aiemmin.

5.1. julkaistaan blogiartikkeli, missä puhutaan rakkaudesta vähän enemmän. Rakkaus on opettajan työkaluista tärkein. (edit 5.1. kirjoitus on nyt luettavissa)

Deadline tulee aina liian aikaisin

Ilmiö on taatusti jokaiselle tuttu. Jotain pitäisi tehdä, mutta toimeen tulee tarttuneeksi tosissaan vasta kun on vähän liian myöhäistä. Pätee ainakin minulla niin opiskeluun, työelämään kuin muihinkin puuhasteluihin.

Tänään poden ryhtymisreippauden puutetta blogihaasteen kautta. Löin kahden kaverin kanssa vetoa siitä, että ennen vuodenvaihdetta itse kullakin on pystyssä blogi ja siellä vähintään kaksi kirjoitusta. Kun vuotta oli 22 tuntia jäljellä, asensin WordPress-blogialustan ja mietin, että ollaan taas kerran vähän viime tingassa liikkeellä. Koska sekä Oikokulma että Faktori 2.0 ovat olleet kirjoituksineen linjoilla jo viikkotolkulla, on itsekin tarpeen pitää matka mielessä.

Blogin sisältö on vallattoman vapaasti kaikkea sitä, mistä itse olen kiinnostunut. En ylläty, jos pian alkavan vuoden aikana käsitellään robotiikkaa, teknologiaa yleisesti, opettamista ja opiskelua, kirjoja ja valokuvausta.

Teknologiaa blogiin tulee siinä määrin, että rakkaudesta teknologiaan istuu kuvaamaan sisältöä aika hyvin. Fraasi määrittää myös ensimmäiset aiheet: tämän nollannen tekstin jälkeen ensimmäinen tai kaksi ensimmäistä kertoo rakkaudesta — sen jälkeen siirrytään nörttiaiheiden pariin. Rakkaudesta teknologiaan.