Itsensä haastamisesta

Heräsin tänään kuudelta ja lähdin salille. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen. Eikä olisi tapahtunut nytkään, jos olisin antanut mukavuudenhalun määrätä arkea yhtä paljon kuin yleensä annan.

Joskus tuntuu terveelliseltä haastaa itseään. Tehdä jotain, mitä ei muuten tulisi tehneeksi tai mikä ei suoranaisesti tunnu siinä hetkessä kivalta. Siksi minä — liikuntaa harrastamaton ja omaa kömpelöä kroppaansa häpeilevä kaljuuntuva insinööri — tein alkuvuodesta lupauksen käydä salilla hankkimassa hikeä, lihaskipua ja pieniä itsensä voittamisen kokemuksia.

Kaipasin apua. Tiesin, että työpuuhissa viihtyminen, kotona laiskottelu ja tusina tekosyytä pitävät minut poissa salilta mikäli kukaan ei ole komentamassa.

Omavalmentaja vastaa tähän huutoon. Juttelin Elixian personal trainerin kanssa ja annoin hänelle haasteen. Olen sitä mieltä, että jos ihminen saa kuukausipalkkansa muiden haastamisesta ja mukavuusalueen ylittämisen evankelioinnista, voi itsekin ottaa haasteen vastaan. Kysyin, onko tällä tapana lukea kirjoja. Ei kuulemma ole.

Kerroin, että lähden laulaen hänen sparrattavakseen ja ostan samalta seisomalta kymmenen tunnin valmennuspaketin — yhdellä ehdolla. Valikoin nipun kirjoja hänen luettavakseen. Joka viikko taistelemme yhdessä mukavuudenhalua ja helpolla pääsemistä vastaan. Minä muljaan teräskiekkoja paikasta toiseen ja puuskutan toimistokeuhkojani pihalle. Hän puolestaan palvelee ajatteluaan hyvien kirjojen parissa. Minä maksan reilun euron minuutissa kyykytettäväksi joutumisesta, hän saa kirjat ja niihin liittyvän keskustelun silkasta lähimmäisenrakkaudesta.

Haaste ei päättynyt ihan suunnitellusti. Minä harjoittelen kurinalaisuutta ja laiskuuden väistelyä pari kertaa viikossa, mutta kirjat jäivät hyllyyn. Ymmärrän syytä; lukihäiriö ja huonot kokemukset kouluajoilta häiritsevät taatusti, mutta voisihan nuo nähdä myös syinä lukea enemmän kuin syinä välttää lukemista. No, en minä voi tai halua tuomita, mutta olkoon esimerkkinä siitä, miten työlästä meidän ihmisten on toisinaan tarttua johonkin vieraaseen.

Peilaan omaa elämää silloin tällöin pienten haasteiden ja teemakuukausien kautta. On ollut vesipaastoa, sossumedialakkoa, lihatonta, hissitöntä ja muutamaa muuta teemajaksoa. Kaikista oppii jotain ja jokainen auttaa ymmärtämään omaa ajattelua paremmin. Nyt on karkkilakon ja liikkumisen lisäksi menossa uutispaasto. Se on herättänyt joissakin ihmisissä kummastelua. Kerron kuukauden viimeisenä päivänä tarkemmin, miten uutiset ovat irtokarkkia aivoille ja miksi pidän nyt elämäni toista uutispaastoa.

Rakkaus on opettajan työkaluista tärkein

Eri opintojen aikana minulle on siunaantunut joitakin hyviä opettajia. Mukaan on mahtunut myös niitä, joiden touhuista ei ole jäänyt sen suuremmin mitään käteen.

Kun olin vaihdossa, kirjoitin blogiin muutaman ajatuksen opettajan hyvistä ja huonoista piirteistä. Sen systemaattisemmin en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mistä hyvät opettajat ammentavat. Kun itse opetin syksyllä ensi kertaa, palasin näihin hyvyyskriteereihin ajatuksissani toistamiseen.

Erilaisia tekijöitä on kai paljonkin, mutta yksi lohdullisen yksinkertainen asia nousi esiin: rakkaus. Rakkaus sekä oppilaisiin että opetettavaan aiheeseen.

Uskon, että opetuksesta saadaan parhaiten irti kun opettaja välittää vilpittömästi oppilaistaan. Toivottavasti tämä olisi mahdollisimman usein totta. Minulle se oli onneksi syksyllä helppoa — jos et ole lukenut Rakkauskirjettä, kannattaa lukea sieltä tarkemmin. Välittäminen tuo mukanaan sen, että kantaa aidosti huolta jokaisen oppimisesta ja toivoo, että kaikki saavat kurssista mahdollisimman paljon irti.

Välittämisen lisäksi tarvitaan aikaa. Yksi opiskelijoista kysyi, olisivatko he erityisiä vaikka olisin opettanut muitakin ryhmiä syksyn aikana. Viisas kysymys. Ryhmä olisi edelleen yhtä arvostettava ja fiksu, mutta jotain kuolisi taatusti pois, jos muutaman kymmenen opiskelijan sijaan arjessa pyörisi muutama sata opiskelijaa. Ajatuskapasiteetti ei ainakaan minulla riitä, jos pitäisi ehtiä olemaan kiinnostunut kovin monen ihmisen oppimisesta kerralla. Yksi ryhmä menee, ja varmaan kaksikin, mutta kovin suurilla määrillä välittäminen kärsii.

Olen sitä mieltä, että opettaja voi antaa parastaan vain, kun opetusta on selkeästi vähemmän kuin muuta työtä. Minulla tämä onneksi toteutuu. Arki on lähes kokonaan tutkimusprojekteja, joiden rinnalla opetan vähäsen. Ja tällaisena sen haluan ehdottomasti pitääkin. Jos joskus käytän ajastani yli neljänneksen opetukseen, olen mielestäni epäonnistunut työn sisällön tasapainottamisessa.

Opiskelijoista välittämisen lisäksi uskon, että opetus voi olla mallillaan vain kun opettaja saa opettaa jotain, mistä on aidosti kiinnostunut. Tämä ei valitettavasti aina toteudu, vaan joskus kursseille päätyy opettajia, joilla ei ole mitään omakohtaista paloa aiheeseen.

Kun saa opettaa oikeita ja itselleen kiinnostavia asioita, tulee opetukseen automaattisesti enemmän innostusta ja intohimoa. Kurssimateriaalit tulee pidettyä paremmin ajan tasalla, koska aihetta seuraa aktiivisesti joka tapauksessa. Erilaisista yritysprojekteista on helppo ammentaa kiinnostavia esimerkkejä ja tuoretta tutkimustietoa. Kysymyksiin on helppo vastata perusteellisesti ja asioiden taustat pystyy selittämään konkreettisesti.

Toivon että saisin itse vastaisuudessa opettaa niitä sisältöjä, joista olen eniten kiinnostunut. Se toisi omaan opetukseen paljon uutta hyvää.

Rakkauskirje

Syyskuun ensimmäisenä tiistaina oli perhosia vatsassa. Opetin ensi kertaa elämässäni. Perhosilla oli perusteensa: jos en osaakaan, Suomeen valmistuu muutaman vuoden kuluttua nelisenkymmentä ympäristöteknologian insinööriä, joilta puuttuu tärkeä pala teknistä yleissivistystä. Vastuu on sikälikin suuri, että olin aikeissa varastaa yhteiskunnalta suunnilleen kahden henkilötyövuoden verran resursseja. Karvan alle 40 opiskelijaa tekee kukin laskennallisesti 81 tuntia töitä kurssin eteen. Jos en osaa antaa tälle ajalle vastinetta, olen tunaroinut kolmisentuhatta tuntia pöpelikköön.

Minua rehellisesti sanottuna jännitti ihan älyttömästi mennä luokan eteen ensimmäistä kertaa. Luojan kiitos täysin turhaan. En tiedä mitä pelkäsin eniten, mutta aika pian ymmärsin, että näitä ihmisiä on hankala olla rakastamatta.

Aloitin omat insinööriopintoni kymmenen vuotta sitten. Väitän, että meidän tuolloinen ryhmämme ei ollut yhtä aikuismainen, fiksu, kunnianhimoinen, ahkera, keskusteleva, rakentavasti kriittinen ja älykäs kuin se ryhmä, jota turhaan alkusyksystä jännitin.

Ihailen vilpittömästi näitä nuoria. En osaa täsmentää tarpeeksi yksityiskohtaisesti mitä kaikkea hyvää syksyn mittaan sain kokea, mutta yhdistelmä innostuneisuutta, ahkeruutta, keskusteluja ja hyvää ajattelua jäi lämmittämään mieltä pitkäksi aikaa.

Joskus keskustelimme opiskelijoiden kanssa siitä, miten paljon opiskeleminen kysyy ahkeruuspääomaa ja työtunteja. Tiedän, että minun kurssillani tehtiin töitä aika paljon. En silti sanoisi, että töitä tehtiin liian paljoa. Sanoin jollakin luennolla, ja sanon taas: välitän opiskelijoista ihan liikaa, että voisin päästää heidät helpolla. Rakkaudesta se hevonenkin, eikö totta.

Taylor Mali sanoo loistavassa What teachers make –runossaan ”how dare you waste my time with anything less than your very best?”. Haluaisin muuttaa tätä vähän. Kyse ei ole minun aikani tuhlaamisesta, vaan opiskelijoiden ajasta. Nämä nuoret ovat tietoisesti päättäneet uhrata parhaasta nuoruudestaan neljä vuotta siihen, että jokaisena arkipäivänä kiipeävät Kaskenmäkeä ylös Sepänkadun kampukselle oppimaan uusia asioita. Ja tämä kaikki vaivannäkö vain siksi, että pystyisivät tulevaisuudessa parhaalla mahdollisella tavalla elämään Arkhimedeen valaa toteen.

Tämä panostus on mielestäni niin arvokas, että opettaja ei saa olla vaatimatta jokaiselta parasta suoritusta ja ahkeruutta. Neljä vuotta elämästä on niin kova hinta, että sille on saatava hyvä vastine. Ja se vastine irtoaa ainoastaan kovalla työnteolla.

Tässä on oma lehmä ojassa. Minä aion aikanani eläköityä maailmaan, jota nykyiset opiskelijat pyörittävät. Kolmekymppisellä on eläkkeelle vielä jokunen vuosi matkaa, mutta vanhenen silti näiltä osin huoleti. Ei jännitä vähääkään antaa isänmaata nuorempien käsiin.

Hienoa on ollut huomata, että tämä taika yltää yhtä opiskeluryhmää pidemmälle. On totta, että opettamani luokka on todella fiksu, mutta yhtä totta on että fiksuja nuoria tuntuu kävelevän Turun ammattikorkeakoulun käytävillä enemmänkin. Olen syksyn aikana tehnyt töitä muidenkin opiskelijoiden kanssa, vaikka tuntimääräisesti vähemmän kuin tämän ryhmän parissa. Samat sanat uskallan ulottaa kovin moneen näistä opiskelijoista. Kasvamassa on hienojen insinöörien sukupolvi.

Ei meillä suomalaisilla mitään hätää ole. Pidetään vain huoli siitä, ettei aliarvioida ja lannisteta tulevia tekijöitä — nämä puolestaan pitävät huolen siitä, että yhteiskunta pyörii jatkossa vähintään yhtä hyvin kuin aiemmin.

5.1. julkaistaan blogiartikkeli, missä puhutaan rakkaudesta vähän enemmän. Rakkaus on opettajan työkaluista tärkein. (edit 5.1. kirjoitus on nyt luettavissa)

Deadline tulee aina liian aikaisin

Ilmiö on taatusti jokaiselle tuttu. Jotain pitäisi tehdä, mutta toimeen tulee tarttuneeksi tosissaan vasta kun on vähän liian myöhäistä. Pätee ainakin minulla niin opiskeluun, työelämään kuin muihinkin puuhasteluihin.

Tänään poden ryhtymisreippauden puutetta blogihaasteen kautta. Löin kahden kaverin kanssa vetoa siitä, että ennen vuodenvaihdetta itse kullakin on pystyssä blogi ja siellä vähintään kaksi kirjoitusta. Kun vuotta oli 22 tuntia jäljellä, asensin WordPress-blogialustan ja mietin, että ollaan taas kerran vähän viime tingassa liikkeellä. Koska sekä Oikokulma että Faktori 2.0 ovat olleet kirjoituksineen linjoilla jo viikkotolkulla, on itsekin tarpeen pitää matka mielessä.

Blogin sisältö on vallattoman vapaasti kaikkea sitä, mistä itse olen kiinnostunut. En ylläty, jos pian alkavan vuoden aikana käsitellään robotiikkaa, teknologiaa yleisesti, opettamista ja opiskelua, kirjoja ja valokuvausta.

Teknologiaa blogiin tulee siinä määrin, että rakkaudesta teknologiaan istuu kuvaamaan sisältöä aika hyvin. Fraasi määrittää myös ensimmäiset aiheet: tämän nollannen tekstin jälkeen ensimmäinen tai kaksi ensimmäistä kertoo rakkaudesta — sen jälkeen siirrytään nörttiaiheiden pariin. Rakkaudesta teknologiaan.